Wintersun - Darkness & Frost + Time
Time I– 2012 – Suomi
 |
| ©nocleansinging.com |
| NIMI | Toomio | Tero |
| SOITTO/LAULU | 2 | 2 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 2 |
| LYRIIKAT | 0 | 1 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 2 |
| LEGENDAARISUUS | 0 | 1 |
| YHT | 6 | 8 |
Tutustumisalbumi: Wintersun - Time I
Tero Pyylampi (Klikkaa nimeä!)
En edes muista, milloin on yksittäinen biisi päätynyt soimaan yhtä monta kertaa allekirjoittaneen ämyreissä yksittäisen vuoden sisällä. Joskus monia vuosia sitten kuuntelin Wintersunin silloista ainoaa levyä kitarointimielessä ja jälkeenpäin olenkin jo ehtinyt unohtamaan yhtyeen moneen kertaan. Rapia vuosi sitten veljeni kuitenkin hehkutti vihdoin ilmestynyttä pirun kauan työstettyä levyä (tai sen puolikasta), ja pienen patistelun jälkeen päädyinkin tutustumaan Ajan sisältöön. Kenties tämä oikeuttaa ainakin yhteen pisteeseen legendaarisuudesta.
Nimikkobiisi introineen iskikin sitten jo ensikuuntelulta oikein kunnolla. Tämä jopa ~200:sta raidasta muodostuva kokonaisuus sisältää mahtipontisuutta, eeppisyyttä, soundia sekä sisältöä. Mielestäni mestariteos sekä sävellysteknisesti että soitannollisesti. Mäenpäälle suuret suosionosoitukset siitä, ettei edellisestä levystä kuluneen kahdeksan vuoden työstämisen aikana kappaletta ole onnistuttu tuhoamaan jatkuvan kuuntelun aiheuttaman pilkunviilauksen muodossa. Koko levyltä ei löydy yhtäkään huonoa biisiä.
Jälleen kerran lyriikat ovat biisin ainoa osa, mitä en pidä mitenkään merkityksellisenä. Eivät ne huonot ole, mutta itse en löydä niistä tarttumapintaa. Sen sijaan on kova suoritus pystyä hyvänkuuloisiin vokaaleihin biisin teknisen kitaroinnin ohella. Tämän teoksen kohdalla on mielestäni kuitenkin aika sama mistä sanoitukset muodostuvat. Tarkemmin muistellen kuuntelin kauan pelkästään instrumentaaliversioita levyn biiseistä.
Kappale on loistava, jos siitä satojen kuuntelukertojen jälkeenkin löytää yhä uudestaan uutta sisältöä ja pureksittavaa. Toista aikaa odotellessa.
Toomio
Wintersun. Mitä siitä tulee mieleen? Jumalaiseen täydellisyyteen pyrkivää Suomi-metallia. Ensiferum. Odotuksiin nähden tylsähkö keikka Ilosaaressa. Jori, auto ja talvi.
Ei ole bändiin tullut tutustuttua. Kyllä minä varmaankin olen sen ensimmäisen levyn läpi kuunnellut, mutta siinä se suunnilleen on ollut. Kun se ei tarjonnut minulle mitään niin kummallista, ja lisäksi vertasin sitä itsekseni Ensiferumiin, joka on minulle melko tasapaksua hilipatihippan-metallia, niin siihen sen kuuntelu sitten jäi. Nyt tuo Tero sitten täräytti tämän Vastapalloksi, joten jouduin ottamaan Momentumit korville ja omien bänditreenien lomassa, yöllä kuuntelemaan muutaman kerran biisiparin läpi.
”Ai tää onkin tällästä?” Levyn kosketinjutut yllättivät, sillä Ilosaaren keikka oli vain sellaista sinistä lumenlinkousta. Biisit ja kaikki ovat käytännössä Mäenpään kätten töitä, joten tässä periaatteessa arvioidaan yhden miehen soitto- ja sävellystaitoa.
Ilosaaressa menin itse katsomaan bändiä hetkeksi lähinnä Kain (Hahto) takia. Siinä mies, jolla jotenkuten metallirummutus pysyy hanskassa. Hän onkin ainut, jonka soiton jäljen levyllä voi kuulla Mäenpään lisäksi. En kyllä ole edes varma, onko hän levylle soittanut. Kaiketi? Kyllä Mäenpää on Devinit ja fantasiametallibändit kuunnellut hyvinkin tarkkaan läpi. Aika paljon tulee mieleen myös Bal-Sagoth. Soitto ei ainakaan takkua. Kosketintiluttelua on kiva kuunnella kun se on hienosti tehty. Kitaramies Mäenpää kai eniten on, ja ihmettelinkin riittääkö taito tilutteluun ja lauluun yhtäaikaisesti. Ei ainakaan livenä, sillä nyt tuli kirjoituksen lomassa katsottua tuo studio-live. Toinen kitaristi taltuttaa kitaraa karjunnan aikana. Osaa ne siis näköjään muutkin soittaa siinä. Eli annetaan siitä attackia +2p.
Sävellys on enempikin teos kuin kappale. Mahtipontista soturimeininkiä. Tämän kanssa pitäisi pelata jotain Disciples 2:sta tai HoMM 3:sta. Taistelumetallia. Ei mitenkään osioiden puolesta erikoinen sävellys. Jopa hyvin perinteinen, mutta ei siellä osiot keskenään taistele vaan ihan ovat samalla puolella miekat tanassa. Kaikkea pikkusälää löytyy kuitenkin mielettömästi. Tästä siis defenseä +1.
Sanoitus ei tarjoa kyllä niin mitään yllättävää. Siellä on lunta ja jäätä, surua ja epätoivoa, aikaa ja ikuisuutta. Peruskeittoa. Eipä silti, olisi ollut aika paljon vaadittu, jos kaiken sävellystyön keskellä olisi tehnyt maailmaa suuremmat sanoitukset näihin kappaleisiin. Nyt tuli vähän damagea pojille.
Tunnelmaapa sitten onkin ihan aarrearkullinen. Taikametsiä ja susia sun muita pyrstötähtiä vilisee sielun silmissä kun tätä pimeässä huoneessa kuuntelee. (Se saattaa johtua kyllä Dark Horizon-oluestakin. ) Mutta sellainen melankolinen ja jopa metallijouluinen tuntuma tähän on hienosti veistetty. Meininkiä on sitten ainakin Hahdon soitossa. Annetaan staminaan +2.
Legendaariseksi ei tämä sankari vielä pääse. Muutama peikkoarmeija ja lohikäärme on vielä tapettava. Voipi kuitenkin olla, että tämän levyn voisi käydä noutamassa talviseksi autolla-ajomusiikiksi. Ymmärrän nyt bändin kulttimaineen Suomessa ja maailmalla. Ylpeyshän tämä suomalaiselle metalligenrelle on.
Ei ole bändiin tullut tutustuttua. Kyllä minä varmaankin olen sen ensimmäisen levyn läpi kuunnellut, mutta siinä se suunnilleen on ollut. Kun se ei tarjonnut minulle mitään niin kummallista, ja lisäksi vertasin sitä itsekseni Ensiferumiin, joka on minulle melko tasapaksua hilipatihippan-metallia, niin siihen sen kuuntelu sitten jäi. Nyt tuo Tero sitten täräytti tämän Vastapalloksi, joten jouduin ottamaan Momentumit korville ja omien bänditreenien lomassa, yöllä kuuntelemaan muutaman kerran biisiparin läpi.
”Ai tää onkin tällästä?” Levyn kosketinjutut yllättivät, sillä Ilosaaren keikka oli vain sellaista sinistä lumenlinkousta. Biisit ja kaikki ovat käytännössä Mäenpään kätten töitä, joten tässä periaatteessa arvioidaan yhden miehen soitto- ja sävellystaitoa.
Ilosaaressa menin itse katsomaan bändiä hetkeksi lähinnä Kain (Hahto) takia. Siinä mies, jolla jotenkuten metallirummutus pysyy hanskassa. Hän onkin ainut, jonka soiton jäljen levyllä voi kuulla Mäenpään lisäksi. En kyllä ole edes varma, onko hän levylle soittanut. Kaiketi? Kyllä Mäenpää on Devinit ja fantasiametallibändit kuunnellut hyvinkin tarkkaan läpi. Aika paljon tulee mieleen myös Bal-Sagoth. Soitto ei ainakaan takkua. Kosketintiluttelua on kiva kuunnella kun se on hienosti tehty. Kitaramies Mäenpää kai eniten on, ja ihmettelinkin riittääkö taito tilutteluun ja lauluun yhtäaikaisesti. Ei ainakaan livenä, sillä nyt tuli kirjoituksen lomassa katsottua tuo studio-live. Toinen kitaristi taltuttaa kitaraa karjunnan aikana. Osaa ne siis näköjään muutkin soittaa siinä. Eli annetaan siitä attackia +2p.
Sävellys on enempikin teos kuin kappale. Mahtipontista soturimeininkiä. Tämän kanssa pitäisi pelata jotain Disciples 2:sta tai HoMM 3:sta. Taistelumetallia. Ei mitenkään osioiden puolesta erikoinen sävellys. Jopa hyvin perinteinen, mutta ei siellä osiot keskenään taistele vaan ihan ovat samalla puolella miekat tanassa. Kaikkea pikkusälää löytyy kuitenkin mielettömästi. Tästä siis defenseä +1.
Sanoitus ei tarjoa kyllä niin mitään yllättävää. Siellä on lunta ja jäätä, surua ja epätoivoa, aikaa ja ikuisuutta. Peruskeittoa. Eipä silti, olisi ollut aika paljon vaadittu, jos kaiken sävellystyön keskellä olisi tehnyt maailmaa suuremmat sanoitukset näihin kappaleisiin. Nyt tuli vähän damagea pojille.
Tunnelmaapa sitten onkin ihan aarrearkullinen. Taikametsiä ja susia sun muita pyrstötähtiä vilisee sielun silmissä kun tätä pimeässä huoneessa kuuntelee. (Se saattaa johtua kyllä Dark Horizon-oluestakin. ) Mutta sellainen melankolinen ja jopa metallijouluinen tuntuma tähän on hienosti veistetty. Meininkiä on sitten ainakin Hahdon soitossa. Annetaan staminaan +2.
Legendaariseksi ei tämä sankari vielä pääse. Muutama peikkoarmeija ja lohikäärme on vielä tapettava. Voipi kuitenkin olla, että tämän levyn voisi käydä noutamassa talviseksi autolla-ajomusiikiksi. Ymmärrän nyt bändin kulttimaineen Suomessa ja maailmalla. Ylpeyshän tämä suomalaiselle metalligenrelle on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti