Toomion TOP-100 - Biisit 43-41.

43. Stam1na - Merestä Maalle

                      Uudet Kymmenen Käskyä – 2006 – Suomi

©soundi.fi

NIMI	Toomio	Joni
SOITTO/LAULU	2	2
SÄVELLYS/SOVITUS	2	2
LYRIIKAT	2	2
TUNNELMA/MEININKI	2	1
LEGENDAARISUUS	1	2
YHT	9	9

Tutustumisalbumi: Stam1na - Uudet Kymmenen Käskyä

Toomio

Keuhkojen lisäksi sydäntä lähellä on ollut aina myös vähän nyrjähtäneet metalliriffit. Staminan Merestä Maalle on juuri tätä kastia.

Uudet Kymmenen Käskyä oli soitannollisesti isku oikeaan hermoon. Devin oli juuri kovinta maan päällä, kunnes tulee joku ja tekee sen täysin oikeaan aikaan suomeksi. Staminan lyriikat ovat samasta puusta, paljon asiaa huonolla huumorilla väritettynä.

Merestä Maalle riffi on aivan mahtava. Siinä on todella soutamisen meininkiä. Kertosäe hiipii kahlehtimaan itsensä kuulomuistiin, ja sitä sitten hoilataankin loppupäivä.

Evoluution kanssa tässä tarinassa mielestäni pelataan. Liekö samalla diskurssia Raamattuun viitaten kymmenestä käskystä ja uskonnosta. Maybe. Hyrdeä pidetään varmaan älykkönä, mutta kyllähän noita voi mystisiä kuka vaan kirjoitella. Nerokasta on sanojen istuminen biisin meininkiin, joka kyllä on kohdillaan.

Tämä on hieno esimerkki suomalaisesta sävellystyöstä. Mainio soittaminen, hyvän sävellyksen ja mieleenpainuvan kertosäkeen kanssa luo maukkaan kiisselin. Hyvä on.


Joni Onnela (Klikkaa nimeä!)

Vierailu lähteekin melkoisen legendaarisista tunnelmista liikkeelle. Stam1naan bändinä tutustuin alun perin löytämällä sen Mikseristä ystäväni suosittelemana. Kuumana mopokesänä 2005 bändin veto Lapuan Välipuistorockin pikkulavalla oli viimeinen töytäisy itselle bändin bandwagoniin.  
Itselle ovat aina maistuneet erittäin hyvin Stam1nan siistit soundit, ja pilke silmäkulmassa tehdyt sovitukset ovat olleet jotain varsin erikoista Suomessa. Stam1na osaa olla yhtä aikaa vakava ja totaalisen hauska, ja vieläpä suomeksi!

Valitettavasti tällekin bändille tuntuu käyvän Metallica:t ja Viimeisen Atlantiksen jälkeen tulleet levyt ovat olleet kuuntelu yrityksistä huolimatta kuraa. Toivotaan että bändi ravistelee itsensä hereille ja tekee samanlaisen nousun tuhkista kuin muuan Black Sabbath 13-levyllään, tosin toivottavasti 20v aikaisemmin…
Itse biisi löytyy yhdeltä suosikkilevyistäni. Lukio aikoina pyöri UKK erittäinkin ahkeraan levylautasella.  Oikeastaan koko levyn julkaisuvuosi oli omistettu kolmelle levylle: Mokoman Kuoleman Laulukunnaat, Toolin 10,000 Days ja otsikon levy. Rakenne on mielenkiintoinen ja kantaa läpi koko biisin. Rytmitys salaa muistuttaa jopa Meshuggah-tyylistä louhimista, tosin hieman naisellisella kosketuksella maustettuna verrattuna esikuvaansa. Vaikka biisi on itselle hyvinkin legendaarinen ja tuo paljon muistoja ei se tunnelmaltaan ole levyn kärkipäätä, mutta muilta osin yksi mielenkiintoisimmista levyllä.

Toomio vastaa

"Tässä ollaan kyllä samaa mieltä Jonin kanssa, että Stam1na on menossa alaspäin. Valitettavasti minä olen sitä mieltä, ettei tämän UKK:n jälkeen ole tullut mitään kokonaisuudessaan kovaa levyä. Hyviä pätkiä sisältäviä yritelmiä vain. Jännä nähdä, mihin Stam1nan levyt kipuavat tulevalla TOP100-albumit listalla."

42. Anathema - Panic

            A Fine Day to Exit - 2001 – Iso-Britannia

©rockaxis.com

NIMI	Toomio	Joni
SOITTO/LAULU	2	1
SÄVELLYS/SOVITUS	2	1
LYRIIKAT	2	2
TUNNELMA/MEININKI	1	2
LEGENDAARISUUS	2	2
YHT	9	9

Tutustumisalbumi: Anathema - A Fine Day To Exit

Toomio

Niinpäs niin. Ensimmäinen bändinä soittamamme cover-biisi. Siitä lähtien se on ollut kovin tärkeä kappale muutenkin todella kovalla A Fine Day to Exit-levyllä.

Anatheman taito tehdä tarttuvia, synkkiä ja melankolisia kappaleita on uskomaton. Siinä on sellaista brittien Eppu Normaali-meininkiä. Ilman huumoria tosin.

Eihän tässä soittotaidolla kikkailla, mutta hienous löytyykin sävellyksestä ja sen välittämästä tunnelmasta, jossa se ilman kuvittelun tarvetta luo mielikuvan paniikista vaikkapa Stockmannin Hulluilla Päivillä.

Lyriikkapuoli on aivan täyttä kaaosta, mutta ei missään nimessä päälleliimatulla tavalla. Lauseita on varmasti mietitty ja soviteltu. Yksi lyyrillisistä suosikeistani on "...windowcleaner keep on spying...", joka kyllä kuvaa hyvin vainoharhaisen ihmisen ajatusmaailmaa.

Kuten koko albumin, on myös tämän kappaleen tunnelma intensiivinen. Eikä legendaarisuudesta puutu tippaakaan.

Joni Onnela (Klikkaa nimeä!)

Vähintäänkin yhtä legendaarinen on myös biisi nr. 2. Alun perin Anatheman maailmaan vahingossa johdatti Sami. Muistaakseni lainasin jotain levyä joka sisälsi ohjelmien/pelien imageja, ja siinä ohessa oli sitten joitain levyjä aitoina kopioina mp3-muodossa. Sieltä otin haltuuni Judgement-levyn ja sehän oli rakkautta ensisilmäyksellä. Erinomaisen hieno bändi, jonka kyky luoda järisyttäviä biisejä simppeleinkin keinoin on kyllä uskomaton. Tunnelman luojana bändi on aivan omaa luokkaansa. Samalta levyltä tarttui myös haaviin eräs toinenkin hieno bändi nimeltään Riverside. Kiitoksia Samille näistä aarteista!

Itse biisi on levyltä, joka on kokonaisuutena ehkäpä oma suosikkini yhtyeen tuotannosta. Levy sisältää molempia ääripäitä: On vauhtia, hidasta, toivoa, epätoivoa jne. Biisi ei varsinaisesti ole oma suosikkini yksittäisenä kappaleena, mutta levyä läpi kuunnellessa sopii sinne väliin aivan erinomaisesti. 

Rakenteeltaan erittäin simppeli, eikä se mitään älyttömiä hienouksia sisällä, silti toimii hienosti. Vaikka annoin kaksi ykköstä biisille ei se tarkoita että yhtye ei osaisi soittaa, mutta tämä biisi ei ole ikinä toiminut sillä tavalla itselle. Toisen kappaleen kohdalla samalta levyltä olisi ollut täydet 10.

PS. Sami palautan vielä joku päivää sen Anatheman DVD:n.

Toomio vastaa
"Tiedän tuon CD:n, mikä Samilta tuli. Sieltä minä itsekin nämä nappasin. Myös Riverside on kuuntelussa edelleen. Bändihän muuten tulee Ilosaarirockiin tänä vuonna."

41. Porcupine Tree - The Creator has a Mastertape

             In Absentia - 2002 - Iso-Britannia

©metalmusicarchives.com

NIMI	Toomio	Joni
SOITTO/LAULU	2	2
SÄVELLYS/SOVITUS	2	2
LYRIIKAT	2	1
TUNNELMA/MEININKI	1	1
LEGENDAARISUUS	2	1
YHT	9	7

Tutustumisalbumi: Porcupine Tree - In Absentia

Toomio

Alkujaan kappale oli In Absentia-levyn vitsi. Onhan se saattanut olla myös bändin tarkoitus.

Biisi lähtee liikkeelle melkoisen kahjolla bassolinjalla. Sehän vie kuin polkupyörä, jonka takavanne ei ole enää täysin pyöreä. Kappale on ehkä myös suunnattu progenörteille. Sellainen "osataan me muuten soittaakin"-kuittaus faneille.

Sävellys on sekava kyllä, mutta efektejä ja koukkuja on keksitty miljoona, ja ne vielä sopivat kappaleeseen. Oma suosikkini on seinään loppuva pimpelipom kappaleen ensimmäisen kertosäkeen jälkeen.

Sanat saattavat kertoa houreisesta unesta, mutta minä miellän kappaleen nimen aina Jumalaan. "Luojalla on master-nauha, mutta ukko unohti sen taksiin." Ihan hemmetin hyvä lause. Voi olla, että se on lähtenyt jostain bänditreenien läpästä.

Tunnelma on hullu. Skitsofrenian aaltopituuksilla surffaillaan. Kappale tuo kivasti esiin bändin soitannollisen taidon. Ei aina tarvitse luottaa vain Wilsonin sävellystyöhön. Jännittävä kappale.

Joni Onnela (Klikkaa nimeä!)

Tomin epäilyistä huolimatta oli viimeinenkin kappale itselle tuttu. Muistan joskus poimineeni Blackest Eyes- ja Trains-biisit joltain sekalaista levyltä, mutta en sitten tarkemmin ollut bändiin tutustunut. Sitten tuli kesä 2007 ja Säkylä II/07. En muista mitä kautta levy päätyi soittimelleni, mutta tämä oli yksi soitetuimmista levyistä loputtoman pitkillä matkoilla takaisin kasarmille. 

Omasta mielestäni herra Wilson on lähes rinnastettavissa Devinin kaltaisiin neroihin. In Absentia on Fear of Blank Planetin ohella ehdottomasti yhtyeen parhaimmistoa. Tosin mielestäni mies on parhaimmat tekonsa tehnyt taustavaikuttajana eritoten Opeth:n kanssa. 

Biisi on, noh miten sen sanoisi, se on hyvinkin pitkälle sitä mitä Porcupine Tree on - sekavahko ja nerokas. Vaatii useamman kuuntelun ennen kuin tästä voi tykätä, jos voi ollenkaan. Itselle kappale toimii, ehkä juurikin noiden tuhansien kilometrien ansiosta, jolloin levy on soinut autossa

Toomio vastaa

"Se on muuten jännä kuinka armeija-ajan automatkojen musiikki jää niin kovin tärkeäksi ainakin reiluun kolmenkymmenen vuoden ikään asti. Enemmästä en vielä tiedä. Toisaalta armeija-aika lienee suomalaiselle miehelle tai naiselle se aika, joka muistetaan melko tarkasti koko eliniän."

Toomion TOP-100 - Biisit 46-44.

46. Katatonia - Soil's Song

                      The Great Cold Distance – 2006 – Ruotsi

©illinoisentertainer.com

NIMI	Toomio	Reima
SOITTO/LAULU	2	2
SÄVELLYS/SOVITUS	2	2
LYRIIKAT	2	1
TUNNELMA/MEININKI	2	2
LEGENDAARISUUS	1	1
YHT	9	8

Tutustumisalbumi: Katatonia - The Great Cold Distance

Toomio

En kyllä muista miksi bändiin tutustuin. Sen muistan, että Sami osti levyn, jossa oli yksi hyvänkuuloinen biisi. Se oli Teargas. Olisiko yllättäen ollut sitten Jori, joka suositteli The Great Cold Distancea.

Soil's Songissa mukaansa imee bändille tyypillinen vähäeleinen, mutta mieleenjäävä melodia. Laulusävelkulut eivät montakaan sävelaskelta vaihdu, mutta pienellä skaalalla pystytään tekemään ihmeitä. Ainakin Katatonia pystyy.

Livenä bändi on melkoisen tylsä katsella, vaikka soittamaan ja eritoten laulamaan kykenevätkin. He eivät nimittäin turhia liiku. Renkse on kuin liimattu lavaan kiinni, eikä hänen kasvojaan ole keikalla nähty vuoden -95 mm-finaalin jälkeen. 

Niin kuin kappaleen otsikko jo kertoo, on biisissä mainen meno. Jäinen, kylmä, kynnöspelto. Vähän lunta vaoissa, joihin kumisaappaat osittain uppoavat. Varpaita palelee, sormet on jäässä ja moottorisahasta käynnistysnaru poikki.

Sanoja on varmaankin soviteltu kauan. Varsinkin kertosäkeen rimmaus on hienoa. Ei niissä genren sanoihin mitään ratkaisevaa sisällöllistä eroa ole, kunhan on vain melodiaan hienosti istutettu.

Legendaarisuus ei ole huipussaan, mutta soundit ovat. Läpi kappaleen huomion vangitsee vastaanhangoitteleva, mutta hypnotisoiva rumpukomppi. Samoin tunnelma ja sanojen sovitus on kylmää ja etäistä, kuitenkaan kauneuttaan salaamatta. 


Reima Venhe (Klikkaa nimeä!)

Tämä Tomin musablogi kuulosti jo ensipuraisulla loistavalta idealta. Kun vihdoin sain omat biisit arvioitavaksi, ajattelin että idea on vietävä vielä korkeammalle. Siksi kirjoitan tätä arviointia nyt 10 kilometrin korkeudesta klo 7.00 lomamatkalla Espanjaan. Tarjoilukärryt eivät vielä ole saapuneet, joten naputtelu iPhonellakin vielä onnistunee. 

Asiaan. Soil's Songissa ei turhilla introilla lämmitellä, vaan biisi ja laulu alkaa heti ykkösellä. Kertosäkeeseenkin ehditään jo puolessa minuutissa, joten tehokasta on naapurin poikien toiminta. Muistelen nähneeni Katatonian ekaa kertaa livenä v. 2003 Tampereen Tulliklubilla ja muistot tulvivat mieleen. Olen aina tykännyt kovasti bändin musiikin omalaatuisesta kauneudesta ja samanaikaisesta alakulosta, jota akustiset kitaramelodiat ja laulajan täydellisen tunnistettava laulutyyli alleviivaavat. 

Soil's Song ei ollut tai ole oma suosikkini bändin tuotannosta. Pidän vielä enemmän Viva Emptinessin aikaisesta tuotannosta, mutta tämän biisin luukuttaminen ja analysointi kyllä paljastaa sen nerouden. Kertosäkeen periaatteessa yhtä sointua runkkaava rankempi kitara tuntui aluksi polkevan liiaksi paikallaan, mutta kun kuuntelee miten loistavasti taustat on rakennettu tukemaan nerokasta laulumelodiarytmitystä, niin hattu pois päästä! 

Veikkaan, että tätä kertsiä on hiottu pieetillä ja ajan kanssa. Nerokasta kerta kaikkiaan. 

Biisin rauhoitteluväliosa ja lopun revittely saa allekirjoittaneen lähes ekstaasiin. Näin sitä pitääkin soittaa. Soundit ja tuotanto priimaa, kuten Katatonian kohdalla aina. 

Lyriikat (tää piti googlata jo aiemmin) kertovat uskonnon puolesta kaiken uhraamaan valmiista olevista tyypeistä. Ei mikään helppo tai mukava aihe, mutta erinomaiseksi sanoitukseksi onnistuttu saamaan

Toomio vastaa

"Jostain se Reima löysi näemmä sanojenkin aiheen. Tämä on kyllä kappale, joka edelleen paranee kuuntelu kuuntelulta."

45. Anathema - Everything

            We’re Here Because We’re Here - 2010 – Iso-Britannia

©rockaxis.com

NIMI	Toomio	Reima
SOITTO/LAULU	2	2
SÄVELLYS/SOVITUS	2	2
LYRIIKAT	1	2
TUNNELMA/MEININKI	2	2
LEGENDAARISUUS	2	1
YHT	9	9

Tutustumisalbumi: Anathema - A Fine Day To Exit

Toomio

Anatheman Judgement oli levynä sellainen, jonka kannen muistaa kirjastosta ikuisesti. Itselle se ei ollut mitenkään läheinen, mutta lähipiirin pojat sitä kuunteli. Hevikauden himmettyä on Anathemasta tullut itselleni hyvinkin kuunneltu bändi.

Everything oli single, joka tuli todella aikaisin kuunteluun suhteessa siihen, miloin sen levyltä löysi. Se pyöri soitossa sen aikaa kun mp3-soittimet oli kova juttu, ja lenkillä niitä käytin. Nykyään juoksen aina ilman, en tarvitse niin paljon informaatiota. Juoksubiisinä se oli mahtava, olisi varmaan vieläkin.

Olenpa nähnyt bändin kerran (vai kaksi?). Kuitenkin live-meno Lutakossa oli hienoa. Bändi on soittanut niin kauan, että kaikki kilkutikilkuti-wouwou-efektitkin tulevat komeasti manuaalisesti pedaaleja räpläten. Naislaulaja on melkoisen mestari, ja muutenkin kaikki natsaa.

Anatheman uuden ajan teema on kasvattaa lähes jokaista kappaletta loppua kohti. Ei se paha ole, välillä vaan toivoo vähän muutakin.

Sanat ovat kertomassa hyvin perinteistä rakkaudenosoitusta. Laulun melodia on kaunis ja päähänjäävä. Stemmat toimivat ja miksaus muutenkin mukava.

Tämä on kappaleena lentoonlähtevä, kuin Dieter Baumann aikoinaan. Sisäpiiriä, Sisäpiiriä. Tunnelma on kepeä. Sitä osittain on tukemassa Wilson-soundi, sillä mies on tätä(kin) ollut tuottamassa.

Tämä kappale on vertauskuvallisesti hyvin lähellä omaa elämänvaihettani silloin, kun päätös muutosta Itä-rajalle syntyi. "ikinä en Itä-Suomeen muuta", nimimerkillä 8 vuotta asunut Joensuussa. 

Reima Venhe (Klikkaa nimeä!)

Anathemaan tutustuin niinkin myöhään kuin vasta 2005 kesällä Joensuuhun muutettuamme. Mutta se olikin rakkautta ensisilmäyksellä, ja sillä tiellä ollaan edelleen. 

Tämä Everything on niin kaunis, että melkein itkettää. Pianomelodia on lähes yksi yhteen Coldplayn (parhaaseen biisiin) Clocksiin mikä voisi periaatteessa haitata, mutta tässä tapauksessa saa itseni ikävöimään koskettimistoa. 

Tämän biisin sanoitus on niin maailmaasyleilevää ja yltiöpositiivisuutta, että kovempaa jätkää yököttäis. Onneksi en kuulu heihin, joten nautin täysin rinnoin. Vähän niin kuin Lady Antabellumin Need You Now ja Stam1nan "Jääkarhut jäävät kyllä elämään" ja kaikki siltä väliltä. Samalla kun suupielet vääntäytyvät vaistomaisesti hymyyn, yritän olla syleilemättä vieressäni istuvaa mummoa. 

Tässä biisissä on kaikki mitä yksinkertaiselta rock/pop-biisiltä tarvitaan: tunnelmaa, tarttuvuutta, melodiaa ja tunnistettavuutta. Jos jotain saisin vaihtaa, niin tämän kun sais jollain vielä (itselleni) täydellisemmällä naistaustalauluäänellä versioituna, niin a'vot.

Toomio vastaa
"Coldplayn paras biisi EI ole Clocks. Onhan sekin ihan hyvä, mutta ei paras. Minä kyllä pidän tästä lauluäänestä. En oikeastaan kaipaa siihen sen enempää persoonallisuuttakaan."

44. Spacehog - In The Meantime

             Resident Alien - 1995 - Iso-Britannia

©philthymag.com

NIMI	Toomio	Reima
SOITTO/LAULU	2	1
SÄVELLYS/SOVITUS	2	1
LYRIIKAT	1	0
TUNNELMA/MEININKI	2	0
LEGENDAARISUUS	2	0
YHT	9	2

Tutustumisalbumi: Spacehog - Resident Alien

Toomio

Tämä on hyvin outo valinta. Varmaankin kappale, jota ei juuri kukaan ole kuullut. Ainakaan lukijoista. Tämä soi Jyrkissä ainakin kaksi kertaa, joten tämä jäi päähän. 

Soitto ja laulu on enemmänkin omaperäistä, kuin taidokasta. Tavallaan bassolinja on se, joka eniten jää päähän. Itse pidän laulajan falsetista ja korkeammista laulumaneereista. Sävelen laulu nyt ei kummoista ole. Vähän sellaista marttiservo-tyyppistä tapailua. 

Sävellys on silti tarttuva. Tämähän on kaikilta osin sellaista musiikkia, jolla pinnalle tultiin kun itse olin 15-vuotias. Kappale, johon Jyrki olisi hyvin voinut päättyä. Soundit ovat niin ysäriä kuin ysäriä joku voi olla.

Sanat ovat kyllä aika tylsät. Pakko niille kuitenkin on yksi piste antaa, sillä ne jäävät päähän. Ja varsinkin videon katsottuaan ne osaa mahtavasti yhdistää laulajan maaniseen ulkonäköön. Bändistä on muuten parhaimmillaan 3/4 ollut veljeksiä. 

Tässä on leppoista tunnelmaa. Huoletonta, kaikki vain on, ihan sama ja "chillaa, chillaa, chillaa". Legendaarisuus on jossain vitosen nurkilla, koska tästä kappaleesta tulee mieleen monta hyvää teini-iän reissua. Se aika kun kavereiden kanssa jumitus oli urheilun ja musiikin kanssa yhtä tärkeitä.

Reima Venhe (Klikkaa nimeä!)

Nyt iski sellaisen bändin ja biisin, että ei syttynyt lamppu. Hienoa tajuta, että jotain on vielä menneisyydessäkin kokematta. Eka kuuntelu ja lähinnä kertosäe muistutti, että tämä biisi on joskus kuultu. Yritän keksiä jotain positiivista sanottavaa. Täytyy kuunnella uudestaan. Öö. No vielä pari kertaa..

Perhana nyt tajuan: tässä on pakko olla ollut joku ihan killeri musavideo, joka on pyörinyt MTV:llä yötä päivää. Tissejä jms. Muuten en ymmärrä. 

Tai sitten joku tykkää oikeasti kertosäkeen helvetin ärsyttävästä melodiasta. Pääriffi on pöllitty (okei, niin on tehneet kymmenet muutkin) Nirvanan Smells Like Teen Spiritistä, laulaja yrittää artikuloida kuin Axl Rose ja meininki on niin muovisen amerikkalaista kuin olla ja voi. Nyt kun en pysty tarkistamaan bändin kotimaata, niin saa ampua. Ok, onhan tää kertsi erikoinen ja tarttuva, mut sillai ärsyttävällä tavalla. Veikkaan, et bändi oli onehitwonder?

Mikä se Stilskinin farkkubiisi oli? Siinä oli munaa. Tällaiseksi vastaavaksi biisiksi. 

Mutta minen pidä. Joskus nuorempana oikeassa seurassa olisin saattanut tykätä, mutta epäilen suuresti, kun en sellaissa liikkunut. Tai vastarakastuneena. Tai 15-vuotiaana. Silloinhan sitä on koko ajan ihastunut tai rakastunut. Vaikkei sitä tajuakkaan. Tai mitään muuta olevankaan. Oi niitä aikoja. Valitettavasti ne oli vähän aiemmin kuin 1994. 

Ok, basso on sentään miksattu todella pintaan, joten jotain toivoa näillä on (terveiset Justice For Allin aikaiselle Newstedtille). 

Niin, ja niin kaunis kuin lopun irrallinen piano-osuus onkin, en pysty välttymään ajatukselta ja näyltä, missä kultakala pomppii henkeä haukkoen Faith No Moren taustalla soidessa. 

En vaan saa tästä nyt mitään positiivista irti, joten keskityn nousukännin hakemiseen ja tilaan Tomin kunniaksi kärryistä viskin. Täältä saa näköjään Mackmyraa. Kippis!

Toomio vastaa

"Kerrohan, Reima, mikä Nevermindin jälkeinen hittibiisi ei 93-96 vuosina ollut pöllitty Nirvanalta? Mutta amerikkalaista tämä ei silti ole. Itsekin luulin ja muistin, että oli. 

Basso on kyllä kovasti mukava soundeiltaan. Stiltskinin biisi oli Inside. En olisi muuten ikinä muistanut tuota kappaletta, jos et olisi bändin nimeä heittänyt. Muistan mainoksenkin jotenkin. Se on ihan hyvä kappale. Ja toden totta, hyvin samankaltainen."

Toomion TOP-100 - Biisit 49-47.

49. Queen - Innuendo

                      Innuendo – 1991 – Iso-Britannia

©queenzone.com

NIMI	Toomio	Sami
SOITTO/LAULU	2	2
SÄVELLYS/SOVITUS	2	2
LYRIIKAT	2	1
TUNNELMA/MEININKI	1	2
LEGENDAARISUUS	2	2
YHT	9	9

Tutustumisalbumi: Queen - Innuendo

Toomio

Queen. Ensimmäisiä muistikuvia ylipäänsä musiikista. Queeniin sisältyy aina myös muisto äidistä ja automatkoista. Queenin Greatest Hits 2 ja Scorpionsin Still Loving You-balladikokoelma olivat käytännössä ainoat alkuperäiset kasetit autossamme.

Kuten todettu, on listaus kappaleista hankalaa. Tämän bändin kohdalla vaikeuskerrointa on riittävästi.

Soittotaito ja tekninen suorittaminen lie aikakauteensa nähden keskitasoa. Toki Freddie on yksi kaikkien aikojen kovimmista solisteista (ellei kovin), ainakin aivan ylivoimainen keulahahmo. May loi oman kitaran ohella hyvin uniikin tavan soittaa, ja on näin ollen monen paljon kovemman taikurin esikuva. Bändi ei kuitenkaan sortunut kikkailuun kappaleiden ehdolla.

Innuendo on todella rankka kappale. Se on uhkaava, synkkä, jopa mielipuolinen. Espanjalaissoolo on komeaa kuunneltavaa. Sen särövaihe oli pikkupoikana kovassa soitossa.

Sävellys ei ole tavanomainen, muttei myöskään tarkoituksellisesti outo. Laulumelodia on vaikea, mutta toimiva. Freddiehän oli tämän albumin aikaan jo koko lailla kehnossa kunnossa. Siihen nähden tekeminen on priimaa.

Sanoituksen aihe on melko tavanomainen. Elä-tartu hetkeen-silti maailma pyörii-tyylistä maalailua. Mutta helvetin hienosti kerrottu, ja tunnetta iskee aina pöytään kun Mercury on laulamassa. Kovaa kamaa.

Tunnelma on synkkä ja tuo meininkipuolikin tulee tuolta flamencon kautta täytettyä. Tuon akustisen soolon muuten soittaa Yesin Howe. Oli käynyt nauhoituksia seuraamassa kun Queenin pojat olivat keksineet, että "voisit oikeastaan soittaa tuohon akkarisoolon". Pari tuntia oli Steve väsännyt ja tuo oli tulos vaikkei itse kovin tyytyväinen kai ollutkaan. Aika moni melodian kuitenkin tuntee.

Legendaarista tämä on vimosen päälle. Näin jo tuolla ensimmäisessä kappaleessa kerroin.

Sami Pyylampi (Klikkaa nimeä!)

Voidaan vain arvailla, kuinka merkittävä biisi Innuendo on ollut Freddie Mercurylle ja on edelleen muille jäsenille. Se avaa bändin viimeisen Freddien aikaisen levyn.

Poiketen Queenin muusta tuotannosta, Innuendo on teemaltaan ja sanoituksiltaan hieman eri poluilla. Samalla tavalla kiireetöntä ja raskasta kuljetusta ei muilla levyillä kuulla. Biisistä puuttuu myös Freddielle omintakeinen huumori.  Tunnelma on totinen. Näin on usealla Innuendo-levyn biisillä.

Freddien kaltaisten suurmiesten jäähyväisikirjailuissa on usein hetkensä, jossa ne vihoviimeiset sanat jätetään maapallolle, luonnolle tai ihmisille yleensä. Tulkitsen Innuendo-biisin olevan juuri sitä. ”Kyllä tässä vähän porukalla yritellään, mutta silti perseelleen menee”.

Jos pelkkää biisiä ajatellaan, niin kyllähän tämä oivallinen sävellys on. Spanish Guitar –osuus on piristävä ja lopussa taas mojautellaan. Koko yleissoundista voi kuulla, että levyn takana on ollut harvinaislaatuinen poppoo todellisia muusikoita.

Elämäkerran mukaan Freddie antoi viimeiset voimansa pelkästään tämän levyn tekoon ja musiikkiin. Jopa I’m Going Slightly Madin videota varten Freddietä meikattiin tunteja, jotta sairaus ei näkyisi läpi kasvoilta. Silti tämän levyn jokaisella biisillä Innuendosta lähtien laulut ovat niin täynnä tunnetta ja taitoa, että sitä aina vaan jaksaa ihmetellä.

Toomio vastaa

"Ei mitään lisättävää."

48. Opeth - Windowpane

            Damnation - 2003 – Ruotsi

©vgrc.net

NIMI	Toomio	Sami
SOITTO/LAULU	2	2
SÄVELLYS/SOVITUS	2	2
LYRIIKAT	1	1
TUNNELMA/MEININKI	2	2
LEGENDAARISUUS	2	1
YHT	9	8

Tutustumisalbumi: Opeth - Damnation

Toomio

Kirjastosta lainattiin levyjä. Joku niistä oli Opeth. Se oli hirveää paskaa. Joku örisee ja kummaa sahausta ja rutinaa. Oli vuosi -98.

Sami sanoo, että nyt on vuoden levy. Kun kuulin sen esittäjän olevan Opeth, en uskonut. Kuunneltiin pimeässä huoneessa Damnation läpi. Se oli siinä. Oli vuosi -03.

Tämän jälkeen se tuli tutustuttua muuhunkin tuotantoon koko lailla perusteellisesti. Kävi ilmi, että poijat osaa soittaa. Ja mikä parasta Åkerfeldt laulaa. Windowpane on surullinen ja paha. Sitä kai on tarkoituskin. Samalla se on kaunis ja hauras. Sen pitää kuitenkin kasassa latinoiden ryhmittymä. Tässä parivaljakossa on lähes parhain groove, mitä näin synkästä musiikista löytyy. Tässä on SE groove.

Sävellys on nimenomaan se koukku, joka kiduksiin jää. Oivaltavia siirtymiä, kauniiden opethmaisten sointukulkujen kuljettaessa tarinaa osasta toiseen. Soundit ovat myös aivan ensiluokkaista laatua. Basso kuuluu, mistä pidän kovasti. Rumpali kikkailee, muttei liikaa.

Tarina kertoo syrjäytymisestä, epätoivoista ja yksinäisyydestä. Tavallista tälle bändille, mutta hienosti sanoittaa Åkerfeldt. Paremmin kuin mörribändien sanoittajat keskimäärin.

Tunnelma on apea. Loskainen ja harmaa kevättalven sää. Juot haaleaa teetä ja katsot ikkunasta ohi ajavia rekkoja. Herkkää, niin herkkää.

Legendaarisuutta nostaa se, että tämä kappale avasi tieni Opethin muuhun maailmaan. Tämä levy oli myös ensimmäinen joululahja, jonka sain vaimoltani.

Sami Pyylampi (Klikkaa nimeä!)

Ensi kesän Ilosaareen saapuva Opeth on ollut tutustumisesta lähtien minulle vaikea tapaus. Mikael on eittämättä parhaita laulajia tässä genressä ja soitanta kulkee dynaamisesti koko köörillä. Myös sanoitukset ja levyjen teemat ovat hieman tämän tyylisen mäiskytellyn ulkopuolella ja tarinoita helvetin mötiäisistä ynnämuusta yhdentekevästä Opethin 2000-luvun tuotannossa tietääkseni harvemmin kuullaan. Annan Tomin avata tarkemmin, miksi tämä levy on erityinen Opethille, jos lukija ei ole bändiin tutustunut.

Joka tapauksessa, mainion Damnation-levyn avausraitana kuultava Windowpane on tyylikäs sävellys. Pituutta on päälle seitsemän minuuttia, mutta vaihtelevuus ja tyylikäs soitanta kuljettavat biisin vaivatta päätökseensä asti. Kitarasoolot, jotka varsin usein ovat sävellyksen kannalta vähäpätöisiä, tuovat tässä biisissä aidosti jotain lisää. Ajassa 4.36 alkava soolo on yksi aistikkaimmista ja fiilispuolella ei edes Pulliaisen Esasta olla kovin kaukana.

Windowpanessa on talvisen päivän tunnelmaa. Sunnuntaibiisiksi se ei kuitenkaan kelpaa, mutta kyllä tällä torstain saisi starttaamaan oikein mukavasti. Tähän kesän alkuun tätä en kuitenkaan soittolistalle valitse, sillä biisi ja koko levy on kausiluonteinen tuote.

Toomio vastaa
"Jaa. Eipä tuota tullut avattua omassa tekstissä, mutta Damnationin ja sen pahan sisarpuolen Deliverancen nauhoitukset tehtiin yhtä aikaa. Bändin sisällä oli pientä kismaa musiikillisesti ja kahden levyn tekeminen tuntui olevan henkisesti raastavaa hommaa. Olisiko siinä jolta kulta joku äiti tms. kuollut vielä samaan syssyyn... Näiden levyjen tekemisestä on tehty ihan menevä dokumentti, joka sisältää myös keikan. Lamentations on nimi.

Minusta Opeth varmaan myös haluaa olla "vaikea tapaus", osa materiaalista on niin raakaa ja synkkää, jopa paskaa, ettei sitä mitenkään kestä kuunnella. Toisaalta todella kaunista ja syvällistä musiikkia. Outo bändi."

47. Dream Theater - Home

             Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory - 1999 - USA

©oocities.org

NIMI	Toomio	Arska
SOITTO/LAULU	2	1
SÄVELLYS/SOVITUS	2	1
LYRIIKAT	1	0
TUNNELMA/MEININKI	2	1
LEGENDAARISUUS	2	2
YHT	9	5

Tutustumisalbumi: Dream Theater - Metropolis Pt. 2

Toomio

Bändissä oli heti aluksi jotain harmittavaa. Se oli laulaja. Ja tavallaan se on vieläkin. Kovin kummoinen tunteiden tulkki ei LaBrie ole, vaikka siitä kuinka haluaisi tykätä.

Ostin Awaken ihan spontaanisti kannen perusteella. Se jäi taustalle kunnes tutustuin erääseen kosketinsoittajaan, joka lopulta sai vedettyä miehen progen pariin. Scenes from a Memory 2 oli lainassa Jorilta ja sen ragtime-kohtia kulutettiin paljon.

Miksi Home? Siksi, että Petrin kanssa Provinssissa ollessamme tuo biisi oli melkeinpä paras veto. Pitkät soolottelut kuuluivat sen ajan ihannoinnin kohteisiin.

Soittimet tällä porukalla on kyllä hallussa. Nyttemin olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei tuo suorittaminen silti mielettömän tunteikasta ole. Mutta niplausmusiikiksi bändi ainakin oli maailman kärkeä.

Sävellyksenä itämaiset progebiisit ovat aina jollain tasolla kiehtoneet. Kai niissä on jotain ihmiskunnan juuriin vetoavia sävelkulkuja, mutta joku niissä saa korvat kuulolle. Tämäkin on melkoisen ehjä kokonaisuus näin pitkäksi kappaleeksi.

Sanoituksilla ei ole yksinään kovinkaan paljon kerrottavaa, mutta teemalevyn tarinaan ne tietysti istuvat ja tässä kontekstissa niitä pitääkin tarkastella.

Tunnelmaa on DT:n kappaleeksi aika paljon. Jopa makuukammarin puolelle vievä äänimaailma on tietysti jo koettu viimeistään Led Zeppelinin toimesta, mutta muutenkin äänimaailma on intensiivinen.

Legendahan tämä on minun elämänkartassa. Siitä ei pääse minnekään. Ja osaa nämä soittaakin. Sekin on selvä.

Sami Pyylampi (Klikkaa nimeä!)

Myös tämän kanssa on kamppailtu ajatuksellisesti. Minulle on ollut vaikeaa päästä sinuiksi, onko tämä kenties erittäin tyylikästä progemetallia vai naiivia kikkailua pelkästään kikkailun ilosta. Kovin usein jälkimmäinen ajatus vie voiton. 

Meinaapa tässä ajatus karkailla aina muuhun kuin biisiarvioihin.

Ennen tätä arviota en ollut kuullut Homea noin kymmeneen vuoteen. Nyt kun biisiä tulkkaan, niin ensimmäiset pari minuuttia ovat itse asiassa melko mukavan kuulosta leivänpaahdantaa Toolin, Kingston Wallin ja Amorphiksen välimaastosta. Laulujen alettua ei olla edes kovin kaukana Alice In Chainsinsta. Hyvä hyvä!

Noin kolmessa minuutissa Labrie päästetään vapaalle jalalle ja valitettavasti tässä kohtaa muistuu mieleen, miksi tämä ei koskaan niin puraissut minua mukaan vaikka nörttihevarit Dream Theaterista lukioaikoina ja valitettavasti edelleenkin jaksavat meuhkata. 

Nimittäin James Labrie on heikko tulkitsija. Tähän kun kylkipalaksi lyödään vain keskinkertaisen kiinnostavat laulumelodiat, niin majaillaan kaikista pahimmalla tylsyyden sektorilla.

Mitään varsinaista puutetta ja vikaa tässä ei oikeastaan ole. Muutama ylimääräinen minuutti ja tuttua deeteen paiskintaa. Varmasti bändin parhaimmistoa ja mielellään tämän pari kertaa kuuntelee. Mutta kaukana ollaan siitä pisteestä, että lyriikkaan kannattaisi perehtyä. Voin katsokaas luvata, ettei siellä mitään ole.

Toomio vastaa

"Tätä blogipäivitystä julkaisukuntoon saattaessani olen oikeastaan ajautunut Samin linjoille. Ei tämä olekaan kovin kummoista. Tämä tavallaan kertoo jo senkin, että tällainen pisteillä rankkaaminen on pirullista touhua. Mutta kuten lupasin, tämä lista mennään tällä sapluunalla eikä biisejä vaihdella. Voi kuitenkin olla, ettei kyseinen kappale olisi TOP100-listalla, jos sen nyt tekisin."